Musiikin uusi tulevaisuus

Tulevaisuus, nyt!

Esimerkki siitä, kuinka radikaalisti musiikin julkaiseminen on muuttunut. Ennen levyt julkaistiin ensin kaupan hyllyllä (ja ehkä vasta myöhemmin digitaalisena). Lähivuosina muusikot ovat ottaneet digitaalisen levityksen ensisijaisen tärkeäksi. Perinteisen esinemuodossa olevan levykiekon voi musiikista monelta artistilta saada, mutta se on vasta toissijainen levitysformaatti joka on alistettu digitaalisen levityksen jälkeistuotteeksi. Lisäarvoa tai jotain? Ehkä, ehkä ei. Hämmentävää kyllä, mutta vihdoin on alettu tajuamaan ettei musiikki ei ole sama asia kuin tallenneväline.

Yksi iso asia minkä musiikin tehokas nettilevitys on tuonut mukanaan on mahdollisuus, että ”pienet” muusikot voivat saada tuotoksensa suurenkin yleisön eteen. Joskus se kestää oman aikansa, aina se ei tapahdu (eikä aina ole tarkoituskaan), mutta toteutuessaan sähköinen levitys mahdollistaa musiikkimaun leviämisen maasta toiseen. Eri palvelut keräävät kuunteluhistorian ja musiikkisuositukset yhtenäisiin kehyksiin (kuten Last.fm), mahdollistaen ihmisille omien suosikkiensa kertomisen.

Entä sinä?

Kuunteletko sinäkin musiikkia? Kerrotko myös tutuillesi mitä kuuntelet? Entä netissä? Miksi? Miksi et?

Mitkä ovat suosikkipalvelusi musiikkiin liittyen?


Yhteiskunta 2.0

Useampia kertoja eri paikoissa on tullut vastaan monia mainintoja Yhteiskunta 2.0 -blogista, joten tässä on yksi muistilappu lisää. Selostuksensa mukaan kyseisessä ”blogissa seurataan yhteisöllistä tuotantoa, verkossa ja sen ulkopuolella”. Kirjoittajanaan kyseisellä on (tällä hetkellä nelihenkinen) yhdistysmuotoinen ajatustoimisto Demos Helsinki.


Sananvapaus, sensuuri ja päätöksiin vaikuttaminen

Viimeaikainen keskustelu netin sensuroinnin osalta on isolta osin osoittanut sen sen, että kun kerran jostain aletaan puhua, moni netin sensuurin puolustajista ohittaa salaisen suodatussysteemin sananvapaudelle aiheuttamat ongelmat vain metelinä rattaissa. Osuva kommentti asian suhteen voisi ehkä olla seuraava:

“Freedom of the press is guaranteed only to those who own one.”
A. J. Liebling

Mutta kuinka tietämättömyydestä voisi syyttää päättäjiä? Eikö oikeampi keino olisi selkeästi ja tietopohjaltaan vakuuttavasti tarjota tietoa asioista, jotta päättäjille olisi tarjolla tietoa myös muilta kuin asiaa valmistelevilta virkamiehiltä? Vai onko päätöskoneiston valtava paperimäärä omiaan tukahduttamaan ”ylimääräiset” tietolähteet ajanpuutteen nimissä? Mitä voitaisiin tehdä, jotta jatkossa päättäjillä olisi paremmat lähtökohdat asioiden käsittelemiseen?

Miettiä voisi esimerkiksi sitä, onko eduskunnan nykyinen paperipohjainen asioiden käsittelyperiaate toimivin vai voisiko sitä nopeuttaa ja tehostaa paperinpyörityksen digitalisoimisella? Tehdäänhän käytännössä kaikki dokumenteista muutenkin tietokoneilla niin miksi ne pitäisi rajoittaa pelkkään paperimuotoon? Mielestäni viranomaiset saisivat ottaa mallia sosiaalisen median verkkopalveluista, sillä ne tarjoavat uusia näkökulmia asioiden käsittelyprosessin uudistamiseen.

Yksi mahdollisuus olisi ottaa käyttöön järjestelmä, jossa mahdollistettaisiin tekstisisällön nopean selailun ja hakemisen lisäksi myös niin eduskunnan sisäinen kuin myös koko kansalle avoin lakiehdotusten kommentointi. Siten voitaisiin mahdollistaa paremmin toimiva demokratia kun vaikuttajiksi valitut voisivat toimia muidenkin kuin muutaman asiaa valmistelleen virkamiehen mielipiteiden ohjaamina.

Samalla vähennettäisin valtavaa paperimäärää, joka viikottain joudutaan tarpeettomana kuskaamaan eduskunnasta kierrätykseen tai muussa määrin tuhottavaksi. Muutamia vuosia sitten eduskunnassa käydessäni kuulin erään siellä töissä olevan sanovan, että joka viikko sieltä kuljetaan pois rekkalastillinen paperia. Valtavan osan kyseisestä määrästä aiheuttaa jokaiselle edustajalle jaettavat kopiot lakiehdotuksista ja muista käsittelyprosesseihin liittyvistä dokumenteista, jotka olisivat korvattavissa selkeällä ja keskitetysti hallittavissa olevalla dokumenttienhallintajärjestelmällä.

Ongelmaksi voisi toisaalta nousta joidenkin kansanedustajien tottumattomuus sähköisten viestintävälineitten käyttöön sekä se, että kommentointiprosessin avaaminen väistämättä lisäisi kommenttien määrää eikä monillakaan edustajilla (tai heidän avustajillaan) ole aikaa seurata keskusteluja tarkkaan. Mahdollisia sisällön määrän aiheuttamia ongelmia voisi lievittää ottamalla käyttöön eri sosiaaliseen toimintaan perustuvien uutisien jakamiseen keskittyneiden sivustojen menetelmiä sisällön luokittelemiseen eri kriteereiden perusteilla. Tasavertaisen kuulemisen periaatteita voi tietysti miettiä, mutta demokratia on omalla tavallaan massojen valtaa eikä yksittäinen mielipide itsessään välttämättä merkitse läheskään niin paljon kuin jos samaa mieltä olevia olisikin tuhat tai moninverroin enemmän. Mutta tarvitseeko ajanpuutteen ja investointien pelon antaa rajoittaa toimintatapojen uudistamista? Vai eikö edustajilla ole aikaa opetella käyttämään uutta tekniikkaa joka voisi loppujen lopuksi nopeuttaa heidän työntekoaansa?

Useilla kansanedustajilla on nykyään bloginsa, mutta moni niistä tuntuu keskittyneen lähinnä yksisuuntaiseen viestintään edustajalta kansalle ilman kommentointimahdollisuuksia tai mahdollisuutta selkeästi seurattavissa olevaan keskusteluun aiheesta. Kuinka kommentointia voitaisiin kehittää ja mielipiteiden julkisuutta lisätä kuitenkaan unohtamatta, että eri asioista annetut kommentit ovat luultavimmin arkistoituneena jossakin vielä pitkän ajan kuluttua. Voisiko blogien viitoittamana avata päätösprosessin toimintaa muutenkin kuin ajattelemalla näkyvyyttä vain mainoskikkana? Entä olisiko nettipohjainen kommentointi alttiina huijauksille ja häiriöille? Kuka loppujen lopuksi määrittelee mitä tehdään?