Valokuvan (tekemisen) muutos

Tarmo Toikkanen ja Tuija Aalto keskustelevat valokuvauksen muutoksesta.

Ajattelin itsekin mainita muutaman sanan.

Muutamassa koulussa on tullut valokuvausta opiskeltua, mutta totesin jo vuosia sitten että kuva on ensisijaisesti rakennuspalikka johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Kuva on viestinnän väline. Yhtälailla voi viestiä avoimesti, jos tahtoo.

En useinkaan jaksa kuunnella valitusta siitä että ”maailma ei ole samanlainen kuin ennen” (ainakaan valokuvaukseen liittyen). Nykyään löytyy paljon enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan aikaisemmin eikä se ole oikeasti huono asia.

Valokuvausta työkseen opettavien pitäisi päinvastoin riemuita tilanteesta, arvostetaanhan valokuvaa nykyään paljon enemmän kuin koskaan ennen. Valokuvia käytetään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Viestinnän taso ja tehokkuus vaihtelevat tilanteesta riippuen, mutta joka tapauksessa ollaan siirrytty entisestä tekstipohjaisesta maailmasta entistä enemmässä määrin kuvien maailmaan.

Kirjapainotekniikka muutti aikanaan käsinkirjoituksen tarpeellisuuden valmistusteknikkana. Kirjoituskoneet ja fax nopeuttivat tekstin siirtoa muodosta toiseen, paikasta toiseen. Skannerit mahdollistivat fyysisten objektien siirtämisen tietokoneelle. Avoin lähdekoodi ja avoimet yhteensopivuuden tavat mahdollistivat Internetin kehityksen hallinnon viestintäjärjestelmästä, uusia sisältöjä ja asioita luovien yhteisöjen verkkoon.

Ei ole väärin ajatella mitä voisi tehdä toisin, mutta enää ei päästä palaamaan vanhaan vähyyden valtakuntaan.

Valokuvaajien on uudistuttava, tai paremminkin, valokuvauksen on uudistuttava. Harvojen hallitsemasta erikoisuudesta massojen välineeksi. Sitä samaa hälinää itse valokuvauskin aiheutti ammattimaalareiden keskuudessa 1800-luvulla. Eivät kaikki oikein tykänneet siitä että heidän perinteisten ammattiensa alueelle tultiin jostakin ulkopuolelta, ”vieden ne työt joita olisi voinut saada tehtyä”. Ei maailma ole enää entinen vaikka samat asiat ovatkin toistuneet jo tuhansien vuosien ajan. Tekniikat korvaavat ja täydentävät toisiaan, ammatit vaihtuvat ja kehittyvät. Kielet uudistuvat. Viestintä muuttuu ja kehittyy.

Ymmärrän hyvin itsekin että kriisi on kova eikä valokuvauksella ole enää niin helppoa elättää itseään. Tunnen henkilökohtaisesti monia oikeasti laadukasta kuvaa tuottavia ihmisiä jotka tekevät sitä harrastuksenaan. Toisaalta tiedän myös ihmisiä jotka joutuvat ottamaan työnsä ohella kuvia vaikka eivät oikein aina tahtoisikaan. Joskus se on siitäkin kiinni että oikeat ihmiset eivät tunne toisiaan tai tiedä mistä kysyä apua.

Avoimuus ja hajautettu tuotanto ei ole uusi asia, se vain on tullut entistä enemmän esille tekniikan mahdollistettua sellaisia asioiden luomisen malleja joita ei ennen viestintävälineiden rajallisuuden takia voitu tehokkaasti harjoittaa laajemmassa mittakaavassa. Maailma muuttuu. Ihmiset palaavat takaisin alkujuurilleen.

PS.
Yksi mielenkiintoinen pointti metadatasta on myös se miten kaupallisen musiikin puolella joskus tagitetaan kappaleiden sisältöjä aikaraidan sisällä (niin että videomateriaalit on mahdollista paremmin sovittaa osaksi samaa kokonaisuutta musiikin muutosten kanssa). Juuri tuollaiset apuvälineet tuovat lisäarvoa maksulliselle tuotteelle ja erottavat sen massatuotannosta. Metadata luo uusia käyttömahdollisuuksia kun erilaisista käyttökelpoisista komponenteista voidaan luoda suurempi tuotos. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Mainokset

Musiikin uusi tulevaisuus

Tulevaisuus, nyt!

Esimerkki siitä, kuinka radikaalisti musiikin julkaiseminen on muuttunut. Ennen levyt julkaistiin ensin kaupan hyllyllä (ja ehkä vasta myöhemmin digitaalisena). Lähivuosina muusikot ovat ottaneet digitaalisen levityksen ensisijaisen tärkeäksi. Perinteisen esinemuodossa olevan levykiekon voi musiikista monelta artistilta saada, mutta se on vasta toissijainen levitysformaatti joka on alistettu digitaalisen levityksen jälkeistuotteeksi. Lisäarvoa tai jotain? Ehkä, ehkä ei. Hämmentävää kyllä, mutta vihdoin on alettu tajuamaan ettei musiikki ei ole sama asia kuin tallenneväline.

Yksi iso asia minkä musiikin tehokas nettilevitys on tuonut mukanaan on mahdollisuus, että ”pienet” muusikot voivat saada tuotoksensa suurenkin yleisön eteen. Joskus se kestää oman aikansa, aina se ei tapahdu (eikä aina ole tarkoituskaan), mutta toteutuessaan sähköinen levitys mahdollistaa musiikkimaun leviämisen maasta toiseen. Eri palvelut keräävät kuunteluhistorian ja musiikkisuositukset yhtenäisiin kehyksiin (kuten Last.fm), mahdollistaen ihmisille omien suosikkiensa kertomisen.

Entä sinä?

Kuunteletko sinäkin musiikkia? Kerrotko myös tutuillesi mitä kuuntelet? Entä netissä? Miksi? Miksi et?

Mitkä ovat suosikkipalvelusi musiikkiin liittyen?


Kuka kertoo tarinan; Minä, sinä, hän?

Mikä onkaan paras sanamuoto kirjoittamiseen? Pitäisikö kaiken olla minämuodossa, jossa kirjoittaja itse puhuu vai onko toisen ääripään vaihtoehto sitten parempi jos kirjoittajan persoona on poistettu tekstistä kokonaan?

Tänään mietin asiaa ja totesin, että ehkäpä paras on kummankin sekoitus. Monesti ollaan joko yhdessä tai toisessa ääripäässä (verratessa ”perinteistä” päiväkirjaa esimerkiksi Wikipedian kirjoitustyyliin). Moneen käyttötarkoitukseen ehkä tehokkaimmin sopiva muoto voisi kuitenkin olla sellainen, jossa kirjoittajan ääni kuuluu aktiivisen tekijän sijasta lähinnä kertojan roolissa. Olisiko useamminkin tarvetta kirjoittajan mielipiteen esilletuomiseen, joka ei kuitenkaan sulkisi pois analyyttistä otetta asioihin? Jokaisen ihmisen arvomaailma tai ympäristö ohjaa heidän kirjoittamistaan ja tekemistään tavalla tai toisella joten on turha olettaa, että mistään löytäisi täysin puolueettomia mielipiteitä. Miksi siis pitäisi olettaakaan, että niitä jostakin viestintävälineestä löytäisi?

Kysynkin siis, mikä on mielestäsi tehokkain kirjoittamisen muoto mihinkin tarjoitukseen. Pitäisikö minä-muoto unohtaa kokonaan vai kannattaisiko sitä hyödyntää enemmänkin? Oletko valmis lukemaan minä-muodossa kirjoitettuja uutisia, joissa kirjoittaja tuo oman läsnäolonsa esille vai toivoisitko mielummin kuulevasi pelkät asiat ilman kertojan mielipiteitä?


Onko netistä sanomalehtien korvaajaksi?

Kari Haakana kirjoittaa blogissaan Journalistiliiton puheenjohtajan kommenteista ja omalta osaltaan kommentoi tämän sanomisia sähköisen viestinnän käyttökelvottomuudesta ja blogien riittämättömyydestä/vajavaisuudesta ihmisille tiedottamisessa. Myös uutisviestinnän viihteellisyydestä on mainintaa.

On se tavallaan ihan mielenkiintoista, että joidenkin mielestä journalismi pitäisi olla sidottu nimenomaan paperiin. Itse näkisin mielummin entistä enemmän ensisijaisesti nettipohjaisia julkaisuja, koska silloin tiedon levikki ja saatavuus on jokseenkin parempi (ainakin jos lukijan tietokone ja nettiyhteys toimivat).

Toisaalta, jos puhutaan sähköisen viestinnän taloudellisesta kannattavuudesta voidaan olla ongelmissa jos rajoitutaan perinteiseen tilauspohjaiseen tuottomalliin. Perinteisellä hinnoittelutavalla on kyllä sinänsä omat etunsa, mutta estääkö se liiaksi tiedon liikkuvuutta jos varsinainen sisältö lukitaan salasanojen taakse? Tietysti tekijän pitäisi saada jonkinlainen korvaus työstään, mutta millä tavoin ”perinteinen” sanomalehti pystyisi edelleenkin tuottamaan tekijöilleen elantoa jos/kun se siirtyy nettiin?

Mainosrahoitteisuus nettisivustolla on tietysti yksi mahdollisuus, mutta ei pidä unohtaa, että ovathan lehdet nykyäänkin aikalailla täynnä mainontaa. Voidaankin kysyä, että tuleeko halvemmaksi siirtyä digitaaliseen lehteen jos kerran lehden julkaisemiseen (painamiseen ja kuljetukseen) kuluvat menot vähenevät ja levikkialuekin samalla kasvaa suuremmaksi.

Sisältö toisaalta määrittää tietyssä määrin levikkiä, sillä jonkun pienen rajatun alueen kuulumiset eivät välttämättä kiinnosta muualla asuvia. Silti on muistettava, että moni ihminen saattaa olla muualla päin maailmaa ja silti voi kaivata tietoa siitä, että mitä paikkakunnalle kuuluu. Paikallisuutisien siirtyminen nettiin lisäisikin sinänsä viestin levikkiä, mutta samalla pitäisi kuitenkin muistaa ne joilla ei syystä tai toisesta ole tietokonetta ja nettiyhteyttä käytössään. Olisiko siis yksi mahdollisuus se, että digitaalisesta sisältömateriaalista tehtäisiin paperimuotoinen kooste niitä varten, joille se paremmin sopii vastaanottotavaksi.

Toisaalta paperille tehty kooste kuulostaa ihan sanomalehdeltä. Erottava tekijä olisikin se, että miten sähköisen materiaalin saisi mahdollisimman vähällä vaivalla siirrettyä paperimuotoon (kuitenkin järkevästi sijoiteltuna). Yksi mahdollisuus paperiversion tuottamiseen olisi jonkin sortin automaation kehittäminen, jossa tietyntyyppiset uutiset lokeroituvat tiettyihin osioihin ilman, että niitä erikseen sinne pitäisi taittaa (sisällön pääpiirteittäinen sijoittelun tarkistus ennen julkaisua on tietysti hyvä tehdä).

Olipa niin tai näin, tärkeintä on se, että ihmisten välinen viestintä toimii. (Ihmisiä ne lehden toimittajatkin ovat, vaikka niin kovasti yrittävät piilottaa itsensä neutraaliksi sivustaseuraajaksi.) Uutisviestinnän viihteellisyydestä taas voisi sanoa, että omalla tavallaan suurin osa uutisviestinnästäkin on faktapohjaista viihdettä, jolla täytetään ihmisen tiedonjanoa ympäristönsä tapahtumista ja asioista. Ei ihminen itsessään tarvitse jatkuvaa tietovirtaa kaikista maailman asioista. Voisi olla parempi keskittyä omaan elämäänsä sen sijasta, että jatkuvasti luettaisiin siitä miten muut elävät elämäänsä.